Työterveys

06.02.2011: Työterveyshuolto on jäänyt pokasahakaudelle

Harvinaisia alkavat olla ammatit, joissa ei käytettäisi tietotekniikkaa tai joissa vuorovaikutusosaamisella ei olisi isoa merkitystä. Suorittavasta työstä on siirrytty palvelu- ja asiantuntijatyöhön. Työn psyykkiset ja sosiaaliset kuormitustekijät ovat nousseet yhä merkittävämmiksi uhkiksi ihmisen toimintakyvylle. Työelämä on näin ollen muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenien aikana. Työterveyshuolto puolestaan on jäänyt 1950-luvun pokasahakaudelle hoitamaan pääasiassa fyysisiä vaivoja.

Työn muutokset ovat lisänneet myös masennusperusteisia työkyvyttömyyseläkkeitä. Tilastojen mukaan niitä maksettiin vuonna 2008 lähes 500 miljoonaa euroa ja sairauspäivärahoja 110 miljoonaa euroa. Samaan aikaan vuotuinen työterveyshuoltokustannus oli 500 miljoonaa euroa - eli saman verran kuin työkyvyttömyyseläkekustannukset pelkästään mielenterveyssyistä!

Psyykkisten ja sosiaalisten kuormitustekijöiden lisääntyminen ei kuitenkaan ole näkynyt työterveyspsykologien kysynnässä. Kelan tilastojen mukaan yksilöiden ja organisaatioiden henkiseen hyvinvointiin perehtyneiden psykologien käyttö on vähäistä verrattuna muihin työterveyshuollon ammattiryhmiin. Henkilötyövuosina tarkastellen työterveyshoitajien osuus työterveyshuollon kokonaisajankäytöstä on noin 55, lääkäreiden 31, fysioterapeuttien 10 ja psykologien noin 3 prosenttia.

Työterveyspsykologiassa yksilöä ja hänen työkykyisyyttään tarkastellaan suhteessa työhön ja työympäristöön. Toiminta on pääsääntöisesti ennaltaehkäisevää työtä, jolla selvitetään mahdollisia työkyvyn uhkatekijöitä sekä ratkaisuja niiden eliminoimiseksi. Siihen voi kuulua terveystarkastuksia, tutkimuksia ja konsultointia sekä tarvittaessa neuvonta- ja ohjaustyötä. Kohderyhmänä voi yksilön ohella olla koko työyhteisö tai sen osa.

Käytännössä esimerkiksi työyhteisöjen vuorovaikutuspulmat, kiusaamisen kokemukset ja työuupuminen kuuluvat psykologin työalueeseen. Jälkimmäisestä esimerkiksi voidaan ottaa runsasta keskustelua viime viikkoina herättänyt kysymys siitä, maksetaanko työuupumuksen ajalta sairausajan palkkaa vai ei (HS 24.9.). Mielestäni tämä kysymyksen asettelu on lähtökohtaisesti outo.

Uupumiselle on aina syynsä, jotka pitää selvittää työkyvyn palauttamiseksi. Jos diagnoosi kielletään, tulee tilalle jokin muu diagnoosi, jolla palkanmaksu mahdollistuu. Tämä ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa, vaan todennäköisesti kasvattaa sitä. Parempi ratkaisu olisi se, että uupunut työntekijä ohjattaisiin työterveyspsykologin terveystarkastukseen. Tarkastuksen tuloksena olisi selkeä toimenpidesuunnitelma.

Jos uupumisen aiheuttajat ovat työyhteisössä, selvitetään niiden poistamisen mahdollisuuksia. Jos taas yksityiselämässä, ohjataan työntekijä saamaan apua niiden hoitamiseen muualta kuin työterveyshuollosta. Näin työterveyshuolto toimii eri ammattiryhmien osaamista hyödyntäen sekä työntekijän että hänen yhteisönsä parhaaksi.

Työterveydessä moniammatillisuuden toteutumisen tekee hankalaksi lakiin rakennettu ammattikuntahierarkia. Työterveyslääkärit ja -hoitajat on asetettu portinvartijoiksi, joilta on saatava kulkuoikeus työterveyspsykologin palveluihin. Hälyttävää on, että tutkimustulosten mukaan nämä portinvartijat eivät näytä tietävän tai muistavan psykologeja, joita ei esimerkiksi oteta mukaan työterveyshuollon toimintasuunnitelman tekemiseen.

Työpaikoilla työterveyshuollon asiantuntijuus mielletään lääkäri ja terveydenhoitaja -työparille kuuluvaksi ominaisuudeksi. Jos he eivät suosittele psykologin käyttöä, ei tätä kyseenalaisteta. Vaikka tämä onkin työterveyshuoltolain kirjaimen mukaista, se hankaloittaa psykologien hyödyntämistä - jopa niin, että he itsekin tuntuvat arastelevan rooliaan osana työterveyshuoltoa.

On syytä kantaa huolta myös työsuojelun ja työterveyshuollon erillisyydestä, joka tarkoittaa päällekkäisiä selvityksiä, kartoituksia ja yhteisen tiedon hyödyntämättömyyttä. Työsuojeluvaltuutetut kyllä näkevät ja kuulevat työpaikoilla työn psyykkisistä ja sosiaalisista kuormitustekijöistä, mutta heillä ei ole asemaa viedä asioita eteenpäin. Työsuojelu rajoittuu edelleen lähinnä fyysiseen työturvallisuuteen, johon psykososiaaliset tekijät eivät kuulu.

Työterveyshuollossa on tarvetta kehittää moniammatillista toimintaa keskinäisten vastuiden näkökulmasta. Työterveyspsykologin asemaa tulisi vahvistaa ja osaamista hyödyntää niin toimintasuunnitelmien laatimisessa, toimien seurannassa kuin arvioinnissa. Lainsäädännölliseen pohdintaan olisi otettava työterveyspsykologin asema työterveyshuollossa.

Työpaikoilla työsuojelun ja työterveyshuollon rooleja pitää täsmentää ja luoda mallit yhteistyölle, joka vähentää päällekkäisyyksiä ja helpottaa toimintaa työyhteisön hyväksi. Hyödyllistä on myös lisätä ymmärrystä työterveyspsykologiasta, jotta tämän päivän työkykyä uhkaaviin kuormitustekijöihin osattaisiin puuttua ajoissa.

Pirkko-Liisa Hyttinen
Liiketoimintajohtaja, työelämäpalvelut
Psykologian tohtori